sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Yann Martel: Piin elämä


Muutoin opas tarjosi kiehtovassa muodossa tietoa siitä, miten ihminen välttyy muuttumasta säilykkeeksi suolaliemessä. Kirjasessa kuitenkin sivuutettiin kokonaan eräs tärkeä aihe: alfa-oomega-suhteen rakentaminen pelastuveneessä olevien suurpetojen kanssa. 

Piin elämä on kiehtova kirja. Siinä on kolme osaa: ensimmäisessä kerrotaan Pii Patel -nimisen pojan elämästä kotonaan Intiassa. Ollessaan kuusitoistavuotias Pii muuttaa perheensä kanssa Kanadaan, mutta matkalla rahtilaiva, jolla he matkustavat, uppoaa. Tästä alkaa toinen osa, jossa Pii jää yksin pelastusveneeseen tiikerin kanssa. (Piin isä omisti Intiassa eläintarhan, ja he kuljettivat laivassa eläimiä, jotka oli tarkoitus myydä toisiin eläintarhoihin.) Kolmannessa osassa Pii on meksikolaisessa sairaalassa.

Lukiessani ajattelin, että "tästä on pakko kirjoittaa blogiin", mutta päästyäni loppuun asti, ymmärsin, ettei ole paljoa, mistä voisin kertoa. Tämä kirja pitää lukea itse, että sen hienouden ymmärtää. Kirjan sisältämä tarina on lukemisen ja ajattelemisen arvoinen.

Tarinassa on poika, bengalintiikeri ja pelastusvene keskellä avomerta. Kun olin lukenut tarinan loppuun, olin ällistynyt. Ja olen vieläkin.

29.12. luin parhaan kirjan, jonka olen tänä vuonna lukenut. Ja olen lukenut tänä vuonna aika monta hyvää kirjaa. (Niistä lisää myöhemmin.)

Lukekaa tämä kirja. Menkää jo lukemaan, heti! Minä käsken.

Meriä oli monta. Meri ärjyi kuin tiikeri. Meri kuiskaili korvaan kuin salaisuuksia kertova ystävä. Meri kilisytti kolikoita taskussaan. Meri jylisi kuin maanvyörymä. Meri suhisi kuin hiekkapaperi puuta vasten. Meri kuulosti siltä kuin joku oksentaisi. Meri oli kuolemanhiljainen.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Lainauksia

"Minä olen jo alkanut ajatella Karachia paikkana, jolle täytyy sanoa hyvästit. Joka päivä sanon hyvästit jollekin osalle kaupunkia, ja kun sitten parin päivän päästä näen sen uudestaan olen hurjan helpottunut, mutta toisaalta en, koska sitten minun pitää sanoa hyvästit uudestaan. Siltä varmaan tuntuu, kun kuolee."

- Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

Tässä kirjassa on uskomattoman kaunista kieltä. Olen aikaisemmin lukenut Kamila Shamsielta yhden kirjan, Poltetut varjot, ja tutun kirjailijan takia Kartanpiirtäjäkin tarttui mukaani kirjastosta. Pidin siitä yhtä paljon, tai ehkä vähän enemmän, kuin Poltetuista varjoista. Tämä kirja sai ajattelemaan, sai itkemään ja nauramaan päähenkilön mukana. Innostuin kirjoittamaan ylös lempikohtiani samalla kun luin kirjaa. Yleensä en viitsi, vaikka pitäisinkin jostain kirjasta, koska jos todella pidän jostain kirjasta, en halua keskeyttää sitä minkään takia. Tästä kirjasta otin ylös kuitenkin kymmeniä kohtia, mutta niitä kaikkia en viitsi tähän laittaa. Lukekaa itse, niin löydätte omat lempikohtanne!


Ei sillä väliä, mitä kauheita asioita tapahtui, kunhan vain maailmassa oli kissoja.

- L. M. Montgomery: Pat - Vanhan kartanon valtiatar

Tämä taas oli ainoa lainaus, jonka otin ylös tästä romaanista tai sitä edeltävästä kirjasta Vanhan kartanon Pat, jotka olen lukenut tässä parin päivän aikana. Lainaus on yksi monista syistä, joiden takia haluaisin olla Lucy Maud Montgomeryn ystävä. Harmi vain, että hän kuoli jo vuonna 1942, joten minulla ei ole hirveästi toivoa kirjailijan kanssa ystävystymisestä... Hänen romaaninsa sen sijaan ovat olleet ystäviäni niin kauan kuin jaksan muistaa.

Vanhan kartanon Patia ja sen jatko-osaa en ole aikaisemmin lukenut, vaikka ne ovatkin lempikirjailijani teoksia, sillä ne on suomennettu vasta hiljattain, enkä englanninkielisiä versioita ole löytynyt mistään. Valitsin Vanhan kartanon Patin iltasadukseni ("Luen vain pari lukua alusta...") sunnuntaina. Alussa olin epäilevä mutta sitten, ennen kuin ehdin huomatakaan, olin jo niin syventynyt kirjan hahmojen elämään, että valvoin kolmeen asti yöllä lukeakseni kirjan loppuun.

"Vain pari lukua alusta" -taktiikka iltaisin ei ole kyllä koskaan onnistunut minun kohdallani. Pienenä kun minulle luettiin iltasatuja, kärtin ensin lukijalta "Vielä yksi luku!" ja kun minut oli peitelty ja valot olivat sammuksissa, odotin, kunnes kukaan ei ollut enää vahtimassa, ja sitten salaa luin kirjaa eteenpäin. En kuitenkaan kehdannut koskaan sanoa, että olin lukenut iltasatukirjaa eteenpäin salaa, joten seuraavana iltana jouduin kuuntelemaan samat luvut uudestaan.

Tänään väsyneenä ja flunssaisena avasin aamupäivällä Vanhan kartanon Patin jatko-osan Vanhan kartanon valtiatar, ja senkin kanssa kävi niin, että tuskin pysähdyin välissä syömään, kun kirja vei niin mukanaan. Kissojen ja perheen elämää, Prinssi Edwardin saaren luonnon kuvailemista sekä päähenkilön iloja ja suruja. Juuri sitä, mitä voi Montgomerylta odottaakin. Vaikka joitakin aiheita kirjailija on kierrättänyt edellisistä romaaneistaan (Pat-kirjoja kirjoittaessaan Montgomery oli jo kuusikymppinen), se ei haittaa, sillä hahmot ovat omia persooniaan.

Ehkä olen vanhanaikainen, kun pidän Montgomeryn kirjoista niin paljon. Tulen niistä aina hyvälle tuulelle.

Parasta lääkettä flunssaan on se, kun istuu kynttilöiden ääressä kääriytyneenä lämpimiin vaatteisiin, avaa hyvän kirjan ja sulkee sen vasta kun on lukenut viimeisen lauseen. Ulkona on kylmää, pimeää ja talvista, mutta hyvät kirjat lämmittävät.

(Villasukat ja kynttilät myös. Ja okei, ehkä ne lämpöpatterit tuottavat eniten lämpöä, mutta eihän kirjablogissa voi puhua lämpöpattereista!)

tiistai 9. lokakuuta 2012

Pikabloggailu

Nämä kirjat olen lukenut viimeksi:

Marsha Mehran: Lumoavien mausteiden kahvila

L.M. Montgomery: Hedelmätarhan Kilmeny
Näitä olen juuri lukemassa:
L.M. Montgomery: Pieni runotyttö

L.M. Montgomery: Tiedän salaisuuden

Viime blogitekstin jälkeen olen myös muuttanut. Kirjahyllyn puuttuessa piti käyttää luovuutta:

Asun nyt siis Turussa, ja Turun kaupunginkirjasto on tullut jo aika tutuksi reilun kuukauden aikana - ihastuin siihen ensinäkemällä. :)

Tällä hetkellä (kuten varmaan noista kirjavalinnoista huomaa) olen taas vaihteeksi innoissani sellaisesta kirjailijasta kuin L.M. Montgomery. Runotyttöjä luen ties kuinka monetta kertaa uudestaan, niihin ei koskaan kyllästy. Kirjastosta löytyi tuo Hedelmätarhan Kilmeny, jota ei ole aiemmin suomennettu, ja Tiedän salaisuuden, joka on oikein mielenkiintoinen novellikokoelma (siitä on enää kolme novellia lukematta).

Lumoavien mausteiden kahvila tarttui mukaan samalla kirjastoreissulla kuin Montgomerytkin. Se vei heti mukanaan ja oli pakko lukea melkein siltä istumalta alusta loppuun.

Tämän pidempään en nyt jaksa/ehdi/viitsi (aina löytyy tekosyitä) bloggailla, mutta tulinpa vain ilmoittamaan, että hengissä ollaan ja kirjoja luetaan!

torstai 16. elokuuta 2012

Matkalla luettua

Päivitystahtini tähän blogiin on niin hurja, että epäilen, pysyykö kukaan lukijoista edes mukana, hehheh...

Kesäloman aikana olen lukenut kymmenen kirjaa.Viime viikon reissussa luin niistä kymmenestä kirjasta neljä, vaikka mukaani otin vain yhden. Kyseisen kirjan luin jo Helsingissä veljeni luona viikonlopun aikana, vaikka kirjan piti kestää koko viikon. Kirja oli Annie Proulxin Laivauutisia. Minun on pitänyt lukea se jo pitkään, ja nyt sitten lainasin sen kirjastosta ennen matkaani.

Laivauutisten päähenkilö on todella sympaattinen. Hienointa kirjassa on seurata päähenkilö Quaylen kasvua epävarmasta ja ujosta miehestä sellaiseksi, joka uskaltaa olla oma itsensä. Elämän vastoinkäymisten ja karun ympäristön kuvailu on välillä sydämestä riipaisevaa ja rakastuin kirjassa juurikin Proulxin kuvailuun. Lempikohtani kirjassa olivatkin luontokuvaukset, melkein tunsi meren tuoksun nenässään!

"Näillä vesillä, ajatteli Quoyle, kummitteli kadonneita laivoja, kalastajia ja tutkimusmatkailijoita, jotka oli imaistu meren onkaloihin, mustiin kuin koiran nielu. Huutavina suolakeiton uumeniin. Ryskyvässä tuulessa viikinkejä, jotka sumussa ohjasivat heijastavien kvartsikivien valossa. Inuiteja nahkaveneissä: he hengittivät hengittämistään, imivät rytmikkäästi sisäänsä hyytävää ilmaa jäätyneet melat pisaroiden, räiskeet hyhmäisinä, kiiltävä selkä nousee, töytäys, vene repeytyy, kieppuu syvyyteen. Jäätiköistä lohjenneita tuhatvuotisia vuoria, kaameita, hiljaisia, vain aallot raukeavat niiden kupeisiin, petollinen rannan ääni siellä missä rantaa ei ole. Sumutorvia, tukahtuneita pyssynlaukauksia rannalta. Jää hitsaa meren maahan. Merisavua. Jäätasankojen vesikuopat kuvastuvat täplinä pilviin. Jään hehku tekee tyhjäksi ulottuvuudet, etäisyydet, alistaa aistit kangastuksille ja harhakuville. Harvinainen paikka."
Laivauutisia, s. 167

Nyt on kyllä mekko just sävy sävyyn kirjankannen kanssa!




Koska olin harmittavasti lukenut Laivauutisia jo ennen kun astuin lentokoneeseen, minun täytyi käydä ostamassa Akateemisesta kirjakaupasta lisää lukemista. Voi harmi, kirjojen ostaminen kun on aina niin ikävää. :D Kirjakaupassa kestikin varmaan tunti, sillä halusin valita matkaseurani huolella... Lopulta päädyin kirjaan nimeltä Ajattelen sinua kuolemaasi saakka, kirjoittanut Marianne Cedervall.

Kirja osottautui oikein hyväksi valinnaksi, vähän liiankin hyväksi. Sen piti kestää koko viikon ajan mutta luin sen jo lentokoneessa loppuun. Juoni oli niin mukaansatempaava, etten voinut muutakaan!

Nimi kertookin jo aika paljon. Kirja kertoo siitä, kuinka eräs nainen tahtoo kostaa kokemansa vääryydet miehille jotka huijasivat häntä bisnesasioissa ja aiheuttivat monen vuoden kärsimykset. Päähenkilö Mirjamin ystävä Hervor suostuttelee häntä kokeilemaan erikoista keinoa: Mirjam päättää ajatella miehet kuolleiksi. Mirjam ja Hervor asuvat kesän vanhassa kappelissa gotlantilaisessa kylässä, ja kuinka ollakaan, kylässä asuvat kolme bisnesmiestä kuolevat yksi kerrallaan näennäisesti luonnollisiin syihin. Lukijan pohdittavaksi jää, aiheuttivatko Mirjamin ajatukset todella kuolemat, oliko kaikki vain sattumaa vai oliko poppakeinoja tietävän Hervorin kasvisuutteilla jotakin tekemistä asian kanssa...

Kirja oli kepeän kesäinen ja ihastuttava. Huumoria riitti ja lopuksi jäi hymy huulille. Tästä kirjasta minulla ei valitettavasti ole kuvaa, koska lainasin sen siskolleni ja tällä hetkellä kirja majailee siis Ankarassa, Turkissa.

Viisi päivää selvisin jotenkuten ilman lukemista, olihan Turkissa paljon kaikenlaista nähtävää. Viikonlopuksi lähdimme kuitenkin Antalyaan ja lainasin siskoni kirjahyllystä sinne rantalukemista, kirjan, jonka olin pari vuotta aiemmin antanut siskolle joululahjaksi. Olin lukenut sen jo kerran aikaisemmin, joten tiesin jo valmiiksi, että kirja oli hyvä. Rantalukemiseni oli Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus, yksi lempikirjoistani. Koska ensimmäisestä lukukerrasta oli jo aikaa, pystyin uppoamaan tarinaan melkein samalla innostuksella kuin aiemminkin. Kirja jäi rantaloman jälkeen Ankaraan, joten en voi lainata siitä hurmaavia pätkiä, jotka saisivat teidät vakuuttuneiksi siitä, että se todellakin on lempikirja-tittelin arvoinen. Voin kuitenkin kertoa, että tämä kirja on kaikille kirjoista ja tarinoista rakastaville todellinen aarre. Kertomus on niin huimaavan kauniilla tavalla kerrottu, että kirjaa ei kovin helposti saa laskettua käsistään. Kirjan päähenkilö on nainen, joka on kirjoittanut jo kuolleiden ihmisten elämäkertoja, mutta tällä kertaa saakin tehtäväkseen kirjoittaa elävän kirjailijan, Vida Winterin, elämäntarinan muistiin. Maailmankuulu kirjailija on koko ikänsä sepittänyt haastattelijoille jos jonkinlaisia satuja elämästään, mutta nyt vanhana ja väsyneenä hän haluaa vihdoinkin kertoa totuuden. Ja millainen totuus se onkaan!

Tämän kirjan luettuani olikin jo aika lähteä kotiin. Lentokoneessa lähinnä nuokuin ja katselin maisemia, mutta junamatkaa varten minun oli ihan pakko käydä vielä kerran kirjakaupassa. Sieltä ostin Chris Cleaven kirjoittaman kirjan nimeltä Little Been tarina. Pakolaistytön elämästä kertova kirja vaikutti minuun todella vahvasti, ja kappas vaan, tällä kertaa en päätynyt nauramaan ääneen kirjalle junassa, vaan sen sijaan itkin. Onneksi junassa oli melko tyhjää, joten en vetänyt puoleeni kummastelevia katseita. Jos sellaisia olisi tullut, olisin vain voinut lukea viimeiset parikymmentä sivua ihmettelijöille ääneen, ja kyllä hekin olisivat itkeneet. Päähenkilö oli niin aito että melkein näin hänet edessäni.

Tämän blogimerkinnän opetus on ehkä se, että koskaan ei voi ottaa liikaa kirjoja matkalle mukaan, ja mieluiten ne kannattaa lainata kirjastosta. Sillä tavoin matkakassa ei hupene kirjakauppaan. ;)

Loppuun vielä kuva joka ei liity millään tavalla lukemiseen, onpahan vain kaunis auringonlasku. Hauskaa syksyä!

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Kesä, kärpäset ja kirjat

Anteeksi blogihiljaisuus! Jotenkin tämä kirjoittaminen aina unohtuu välillä, mutta sitten kun luen taas jonkun oikein hyvän kirjan, blogi muistuu mieleeni. On nimittäin tosi mukavaa muistella hyvää lukukokemusta! 

Tällä kertaa muistin blogin luettuani Jonas Jonassonin kirjan Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Kuten ehkä nimestä kuuluukin, tästä kirjasta ei huumoria puuttunut. Tapahtumat lähtevät käyntiin siitä kun päähenkilö Allan Karlsson karkaa Malmköpingin vanhainkodista satavuotissyntymäpäivänsä aamuna. Hän ei olekaan mikään tavallinen satavuotias, vaan harvinaisen vetreä ja selväjärkinen. Hän suuntaa bussiasemalle ja puolivahingossa saa sieltä haltuunsa matkalaukun, joka on täynnä käteistä. Pian Allan ja matkan varrella mukaan tarttuneet uudet ystävät (ja yksi entinen sirkusnorsukin) huomaavat, että heitä jahtaa poliisi, media sekä vaaralliset rikolliset.

Ei Allanin elämä aikaisemminkaan ole ollut mitään kovin rauhallista, sillä hän on pitkän elämänsä aikana ehtinyt asioida suurmiehien kanssa ja vaikuttanut moneen maailmanhistorian käännekohtaan. Asiassa on kummallista se, ettei hän koskaan ole oikein ollut kiinnostunut politiikasta eikä uskonnosta, ja silti on sadan elinvuotensa aikana asioinut mm. Maon, Francon, Stalinin, Churchillin ja parin Yhdysvaltain presidentin kanssa.

Yleensä en niin välitä humoristisista kirjoista, monissa niissä kun huomaa, että kirjailija yrittää aivan koko ajan olla hauska, eikä sellainen oikeastaan edes ole hauskaa, alkaa vain pitkästyttää lukeminen. Mutta tässä kirjassa, vaikka humoristinen ote säilyi koko lähes neljäsataasivuisen kirjan ajan, se ei kuitenkaan ollut puuduttavaa, vaan aidosti hauskaa. Allanin elämässä on ollut niin paljon kommelluksia ja vielä satavuotiaanakin joutuu sellaiseen seikkailuun, ettei sille voi kuin päätä pudistellen nauraa.

Pidin kirjasta todella paljon. Todellakin iloinen yllätys, hyvä että nimi veti kirjastossa puoleensa ja lainasin tämän. Oli kyllä vähän hankalaa lukea junassa kun koko ajan meinasin nauraa milloin millekin jutulle. Mikä siinä oikein on, että luen hauskoja kirjoja aina juuri julkisessa kulkuvälineessä? Alkavat ihmiset pitämään ihan höpsönä, kun yksikseni naureskelen. Ei kai sille vain voi mitään...

Nyt kun on kesä, minulla on tietenkin suunnitelmissa käyttää vapaa-aikani loikoillen pihalla ja lukien kirjoja. Mikä voisi olla kesäisempää kuin muurahaisia täynnä oleva huopa, hyvä kirja ja palaneet olkapäät? Jos sattuu vielä oikein hyvin, aurinko meneekin pilveen, kohta alkaa jo sataa kaatamalla, kirja täytyy pelastaa ja mennä sisälle harmitellen sitä, miten reippaasta ulkoilusta ei taaskaan tullut mitään.

Pari päivää sitten luin yhdeltä istumalta kuistilla istuskellen (yhdeltä istumalta istuskellen, hmm, olipas taas fiksusti sanottu...) Nick Hornbyn kirjan nimeltä Poika.  Olen aina pitänyt Nick Hornbyn tyylistä, eikä tämäkään kirja pettänyt odotuksia. Suosittelen!

(Viime blogipäivityksen jälkeen myös luettu kirjat Agatha Christie: Cat Among the Pigeons, Agatha Christie: Murha maalaiskylässä, Kirsti Kuronen: Omenapuu laulaa, Eileen Favorite: Sankarittaret.)


Ei muuta tällä kertaa. Paitsi että kertokaapas omia suosikkikirjojanne, jotka sopisivat kesälukemiseksi!

sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Books books books

Anteeksi, olen ollut vähän laiska kirjoittamaan mitään tänne. Kirjoja olen lukenut edellisen merkinnän jälkeen, en vain ole saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään niistä.

9.4. Eric Emmanuel Schmitt: Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset
Tämä kirja oli niin lyhyt, että luin sen yhdessä illassa. Kirja kertoo murrosikäisestä pojasta joka asuu Pariisissa ja tutustuu vanhaan muslimimieheen herra Ibrahimiin kun varastaa tämän kaupasta ruokaa. Herra Ibrahim ja poika alkavat jutella ja heistä tulee ystäviä. Kun pojan isä kuolee, Ibrahim adoptoi hänet. Tarinassa on paljon huumoria ja vaikka välillä on surullisiakin kohtauksia, tuli kirjasta silti hyvälle tuulelle. Suosittelen välipalaksi!

14.4. Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina
Kirja kertoo amerikkalaisista kaksosista, jotka muuttavat äitinsä kaksoissiskolta perimäänsä asuntoon Lontooseen. Ensin he ovat innoissaan uudesta vapaudestaan, mutta pian huomaavat, etteivät ehkä olekaan asunnossa yksin... Heidän tätinsä on palannut kummittelemaan. Tämä ei ole mikään perinteinen kummitustarina ja loppupuolella kirjaa oli mitä yllättävämpiä juonipaljastuksia. Kirja, jota ei oikein malttaisi laskea käsistään.



3.5. Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Itäranta osallistui romaanillaan Teoksen scifi- ja fantasiaromaanikilpailuun, enkä yhtään ihmettele, että tämä oli voittajakirja. Kirja sijoittuu tulevaisuuteen, aikaan, jolloin maailmasta on loppumassa vesi ja ihmiskunta sinnittelee veden säännöstelyä hallitsevan diktatuurin vallan alla. Päähenkilö, Noria, on teemestarin tytär, joka pian itsekin valmistuu perintönä kulkevaan ammattiin. Samalla hän saa tietää suvun salaisuudesta, kätketystä lähteestä, josta teemestarit ovat monen sukupolven ajan käyneet hakemassa vettä seremonioihinsa. On tietenkin rikos pitää tämä lähde salassa, ja sotilasvallan huomio on jo kiinnittynyt Norian perheeseen. Vielä kun hänen isänsä kuolee ja äitinsä joutuu muuttamaan kaupunkiin, Noria on aivan yksin salaisuuden kanssa.

Kirja on mielenkiintoisella tavalla kerrottu ja todella koukuttava. Kieli on elävää (kuin vesi, hehhehheh) ja omaperäistä, enkä muista pitkään aikaan lukeneeni näin hyvää fantasiaromaania.

"Me olemme veden lapsia, ja kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi erottaa meistä, sillä meidät on tehty veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä, ja tulee aika, jolloin veressämme virtaava vesi juoksee kuiviin. 
      Näin se tapahtuu: 
      Maa asettuu veden tilalle, ottaa paikkansa ihmisen iholla tai hiekasta työntyvällä vihreällä lehdellä ja leviää tomun tavoin. Lehti, iho, eläimen turkki ottaa vähä vähältä maan värin ja muodon, kunnes on mahdotonta tietää, missä yksi päättyy ja toinen alkaa.
      Kuivasta ja kuolleesta tulee maata.
      Maasta tulee kuivaa ja kuollutta."

Tässä hieno esimerkki hyvästä kerronnasta, voi jos itsekin osaisi kirjoittaa noin :)

Hieno kansikin vielä!



4.5. Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä
Nimi saattaa kuulostaa pinnalliselta, mutta sitä tämä kirja ei ole. Olin lukenut yhden kirjan Hustvedtiltä aikaisemmin (Lumous) ja sen takia tämäkin kirja kiinnitti huomioni kirjastossa. Kirjan päähenkilö Mian aviomies haluaa kolmenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen pitää taukoa avioliitosta. Mia saa hermoromahduksen, ja kun on toipunut ensi shokista, hän vetäytyy lapsuutensa kotikaupunkiin äitinsä huomaan. Siellä hän vuokraamassaan talossaan raivoaa ja rypee itsesäälissä, kunnes yhtäkkiä huomaakin olevansa tiiviisti mukana ympärillään olevien ihmisten elämässä. Hän tutustuu naapurin naiseen, äitinsä eläkeikäisiin ystävättäriin ja seuraa vierestä vetämänsä runopajan teinityttöjen juonitteluja ja julmuuksia.

"Minä huudan:  Kaikki nämä vuodet sinä olit aina etusijalla! Aina sinä, en koskaan minä! Kuka siivosi, teki tuntitolkulla kotitöitä, raahautui kauppaan? Sinäkö? Hemmetin maailmanvaltias! Fallisessa vaiheessa oleva Übermensch aina lähdössä johonkin konferenssiin. Tietoisuuden hermokorrelaatit! Oksennan kohta!"

Kirja on älykäs ja mukaansatempaava. Päähenkilön pohdinnat ovat kantaaottavia ja mielenkiintoisia, ja kirjan loppupuolella alkaa tuntua siltä kuin päähenkilö olisi jo vanha ystävä. Luin kirjan kahdessa päivässä, kun en malttanut lopettaakaan. Välillä kirjan tapahtumat huvittivat, välillä hirvittivät. Voisin lukea tältä kirjailijalta enemmänkin!


5.5. Agatha Christie: Hickory Dickory Dock
Kävin Helsingissä veljeni luona ja siellä kävin antikvariaatissa. Rakastan vanhojen kirjojen kauppoja. Heti ensimmäisenä kun astun antikvariaattiin, vedän syvään henkeä ja nautin ympärillä olevasta vanhojen kirjojen tuoksusta. Se on ehkä paras tuoksu maailmassa. ♥ No, kuitenkin, asiaan. Löysin pari Agatha Christien kirjaa englanniksi ja päätin ostaa ne, kun hintakin oli huimat kaksi euroa kappale. Toisen ehdinkin jo eilen lukea. Christie on yksi suosikkikirjailijoistani. Tykkään hyvistä murhamysteereistä, vaikka muuten en paljon dekkareita luekaan. Agatha riittää minulle. Kirja ei pettänyt odotuksia, enkä taaskaan arvannut murhaajaa oikein. Joskus mietin, että miten Christie oikein teki sen. Viettiköhän hän päivät pitkät suunnitellen murhia - fiktiivisiä tietenkin? Olisi ollut aika vaarallinen nainen, jos olisi päättänytkin pistää teoriansa käytännön kokeiluun. :D


Eipä tässä muuta tällä kertaa, pitäisi ehkä päivittää tätä blogia hiukkasen useammin, niin ei tulisi tällaisia kilometrimerkintöjä. Tai sitten lukisin vain vähemmän kirjoja niin ei tarvitsisi kertoa niin monesta, mutta se ei taida olla vaihtoehto... ;)




torstai 5. huhtikuuta 2012

Karin Brunk Holmqvist: Pieni potenssipuoti

Aina kun haluaisin lukea jonkun kirjan uudestaan, huomaan olevani eri paikassa kuin kyseinen kirja. Nyt minulla on ihan Runotyttö-fiilis, mutta kirjat ovat mukavasti kämpän kirjahyllyssä ja minä taas täällä kotona. Kävin tänään kaupungissa, mutta ei tietenkään tullut mieleen ottaa niitä mukaan...

Mutta oli miulla muutakin asiaa. Kävin eilen kirjastossa  ja löysin paljon mielenkiintoisilta vaikuttavia kirjoja, joista yhden sitten ehdinkin jo lukea. Kirja on Karin Brunk Holmqvistin kirjoittama, nimeltänsä Pieni potenssipuoti. Voisin vaikka kopioida takakannen tekstin tähän, kun se kuvaa juonta paremmin kuin itse osaisin selittää... "Kahdeksaakymmentä ikävuotta lähestyvät vanhapiikasiskokset Tilda ja Elida asuvat yhdessä synnyinkodissaan pienessä ruotsalaisessa kylässä. Heidän elämänsä on rauhallista ja mukavaa, samanlaista kuin aina. Tilanteeseen tulee muutos, kun naapuritaloon muuttaa uusi asukas. Siskokset tutustuvat uuteen naapuriinsa ja saavat tältä oivallisen idean. Keksittyään sattumalta toimivan potenssilääkkeen reseptin neidit panevat pystyyn postimyyntifirman."


Kirja pisti hymyilyttämään, päähenkilösiskokset olivat niin sympaattisia ja välillä hupsujakin, vaikkei heiltä älyä puutu. Postimyyntifirmasta saaduilla tuloilla he aikovat vihdoinkin hommata sisävessan, vaikka aikaisemmin ovat ajatelleet sen olevan vain nykyajan hupsutus. Firma tuottaakin yllättävän paljon, mutta ongelmia syntyy, kun heidän muualla asuva iäkäs naimisissa oleva veljensä tilaa myös potenssilääkettä! Siskokset haluavat kaikin tavoin pitää liiketoimintansa salaisuutena, varsinkin veljeltään...

Tässä kirjassa oli jotain tosi ruotsalaista. En tiedä, ehkä se oli se huumorintaju. Hyvä kirja, sellainen, jota ei ihan heti halunnut laskea käsistään. Ehkä sen takia luinkin sen niin nopeasti. :D Suosittelen muillekin!

Haikailen vain niiden Runotyttö-kirjojen perään. Ehkä joskus kirjoitan tänne blogiin niistä ja muista lempikirjoistani. Siitä voisi kyllä tulla pitkä postaus...

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Johan Harstad: Buzz Aldrin - Taviksena olemisen taito

Luin kirjan tänään loppuun ja siitä tuli kyllä heti yksi lempikirjoistani. Buzz Aldrin - Taviksena olemisen taito on sellainen kirja, jota on mukavaa lukea keskellä yötä, silloin kun kaikki muut ovat nukkumassa. Lukiessa tulee sellainen olo, niin kuin kirja olisi tarkoitettu juuri minulle, joka sana ja lause ja virke vain minulle. Virkkeet ovat pitkiä ja täynnä pilkkuja, kuin luetteloita, mutta siltikään ne eivät ole pitkästyttäviä tai sellaisia, joita olisi vaikeaa seurata. Päinvastoin, ne soljuvat melkein huomaamattomasti eteenpäin ja niin sitä on koukussa.

Jos kirjan aloituslause on "Ihminen jota rakastat on 72,8 % vettä eikä ole satanut moneen viikkoon.", ei kirja voi olla muuta kuin hyvä. Rakastuin siis ensisilmäyksellä, jos niin voi sanoa... :) Kirja kertoo elämässään eksyneestä norjalaisesta puutarhurista Mattiaksesta, joka haluaa olla ikuinen kakkonen, se, joka tekee työt ja jota kukaan ei muista. Pelkkä hammasratas koneistossa. Mattias herää eräänä päivänä muistinsa menettäneenä Färsaarilta ja päätyy asumaan terapiayhteisö Tehtaaseen neljän mielenterveytoipujan ja yhden psykiatrin, Havsteinin kanssa.

"-- ja siinä minä istuin, pinnatuolilla Färsaarilla ja oli yö, minun kuuluisi nukkua, menisin nukkumaan, huomenna olisi pitkä päivä.
  Miten niin?
  Miksi siitä tulisi pidempi päivä kuin muista?
  Mitä suunnitelmia minulla oli?
  Ei mitään.
  Juuri niin.
  Olin lakannut toimimasta.
  Niin.
  Epäkunnossa.
  Tästä päivästä lähtien päivillä lakkasi olemasta numeroita, niistä tuli vain tiistaita.
  Tästä päivästä lähtien en enää ollut hammasratas koneistossa.
  Tästä päivästä lähtien olin lopullisesti rikki."


Kirja oli täynnä loistavia oivalluksia, sellaisia, joista tuli heti mieleen "Miksi en ole itse tuota ajatellut?". Sen lisäksi jotkut kirjan kohtaukset tulivat niin yhtäkkiä ja olivat muutenkin niin yllättäviä, että piti vain vähän aikaa tuijottaa sanoja ja haukkoa henkeään. Yksi tällainen kohtaus tuli kun luin kirjaa bussissa, saattoivat kanssamatkustajat ihmetellä... Onneksi Enonkoskelle menevässä bussissa ei yleensä liiemmin matkustajia ole.

Samaistuin päähenkilön ajatuksiin, ja lopussa tuntui, niin kuin olisin itsekin tuntenut hahmot. Niinhän hyvien kirjojen kanssa yleensä käy... Melkein alkoi tehdä mieli itsekin rakentaa purjevene ja matkustaa Karibialle. ;) Miten norjalaiset kirjailijat aina osaakaan? Eräs toinenkin lempikirjoistani on norjalaisen kirjailijan, nimittäin Erlend Loen Supernaiivi. Itse asiassa sillä ja Buzz Aldrinilla on aika paljonkin yhteistä! Suosittelen lukemaan molemmat.


maanantai 2. huhtikuuta 2012

Esittely

Jo vähän aikaa on pyörinyt mielessä sellainen idea, että perustaisin blogin, jossa pitäisin lukupäiväkirjaa. Eli siis lukublogi se varmaan sitten olisi. Nyt sitten sain vihdoin aikaiseksi perustaa tämän, ja kuten otsikosta voitte lukea, tässä on esittely. En kyllä tiedä vielä yhtään, millainen esittely.

Olen aina ollut kova lukemaan kirjoja. Opin lukemaan ennen kuin olin edes täyttänyt neljää, ja jo sitä ennen kuuntelin vanhempien lukemia iltasatuja korvat höröllä. Siitä lähtien olen lukenut ahkerasti kaikenlaista. Viime aikoina vain olen huomannut, että lukeminen on vähentynyt. Siitä voin syyttää internetin ihmemaata (ja myös itseäni). Viime vuoden lähestyessä loppuaan päätin, että merkitsen muistiin joka ikisen kirjan, jonka tänä vuonna luen. Tammikuussa olin ahkera, ja luin seitsemän kirjaa. Nyt en aivan ymmärrä, miten edes ehdin lukea niin paljon. Se oli mahtavaa, muistin taas, minkä takia kirjoihin uppoutuminen on paljon parempi tapa viettää aikaa kuin koneella oleminen (vaikka onhan sekin aivan hieno tapa viettää aikaa, en kiellä). Helmikuussa tahti hiljeni huomattavasti, ja siitä taas syytän täysin ihastuttavia yo-kirjoituksia ja niiden lähestymistä. Helmikuussa luin  kolme kirjaa, ja maaliskuussa yhden. Nyt kun kirjoitukset ovat ohitse eikä lukiotakaan ole enää jäljellä, voisin taas yrittää lukea vähän ahkerammin. Ja kirjoittaa lukemistani kirjoista tänne.

Tällä hetkellä luen kirjaa nimeltä Buzz Aldrin - Taviksena olemisen taito. Se on mukaansatempaava ja kirjoitettu omaperäisellä tyylillä, josta ei voi kuin pitää. Kerron enemmän sitten, kun olen lukenut kirjan kokonaan. ;)

Jos pääsykokeisiin valmistautuminen ei aivan vie aikaani, tulen päivittämään tätä tänä keväänä toivottavasti aika ahkerasti, sitä mukaa kun saan luettua. Onneksi sentään pääsykokeisiin ei tarvitse lukea, kun haen sellaisiin paikkoihin, joissa pääsykokeissa soitetaan, ei kirjoiteta. Ei se kyllä tee niihin valmistautumisesta yhtään sen helpompaa.

Ei muuta tällä kertaa. Moi.