maanantai 16. maaliskuuta 2015

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

Siskoni hienovaraisen vihjailun ("Milloinkas sä päivitit omaa blogiasi viimeksi..?") seurauksena päätin kirjoittaa blogipäivityksen, kiittäkää siis siskoani tästä! Tämä kirjavuosi on lähtenyt vähän kankeasti liikkeelle, olen keskittynyt lähinnä nuottien lukemiseen (hehheh), joten romaanien lukeminen on jäänyt vähemmälle. Olen lukenut tämän vuoden aikana vasta kaksi kirjaa. Vuoden ensimmäisestä lukemastani kirjasta (Henni Kitti: Elävän näköiset) bloggasin jo, toinen on Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani.

Kevätaurinko, Kotiopettajattaren romaani ja minä
Kotiopettajattaren romaani oli lukukokemuksena vallan piristävä. Minulla on vähän varautunut asenne klassikoihin jostain syystä, mutta tämä romaani ei kyllä syyttä ole klassikon mainetta saanut. Kirjan päähenkilö Jane Eyre ei ollut mielestäni aluksi kovin samaistuttava ja minulle tuli sellainen mielikuva että hän oli niin sääntöjä noudattava ja tunnollinen että oli melkein tylsä, mutta tämä ominaisuus osoittautuikin hyveeksi kun huomasin kirjan kuluessa että Eyre ei olekaan mikään hiljainen hissukka, vaan itsenäinen ja päättäväinen, lujaluontoinen ihminen. Hänen ja herra Rochesterin rakkaustarina alkoi ystävyydestä, pitkistä keskusteluista joista molemmat saivat enemmän irti kuin kenenkään muun kanssa, ja lopulta kasvoi suureksi luottamukseksi ja kumppanuudeksi. Tämä lukija oli ainakin hyvin tyytyväinen kun he saivat toisensa. Voi ei, en kai paljastanut liikaa loppuratkaisusta? ;)

En tiedä mitä odotin, mutta kirja vei mukanaan. Varsinkin kun yöjunassa hiihtoloman lopussa ahmin viimeisiä lukuja, melkein harmitti kun täytyi nousta junasta, ja kun pääsin kotiin oli pakko lukea kirja loppuun ennen kuin menin nukkumaan, vaikka olin rättiväsynyt. Jos kaipaat yllättäviä juonenkäänteitä, lue Kotiopettajattaren romaani! Käsikirjoittaisikohan Charlotte Brontë saippuasarjoja, jos eläisi nykyajassa? Ei, luulen, että hän pysyttelisi ihan vaan romaaneissa...

Kirja oli pitkä muttei raskaslukuinen, vanha muttei vanhanaikainen. Jos et ole tätä lukenut, lue nyt. Tai älä, jos ei kiinnosta.

ps. tässä vielä kuva kirjasta jota on tullut selailtua tämän vuoden aikana ahkerasti:

Iloisin terveisin, musiikkipedagogiopiskelija

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Suomalaisia naiskirjailijoita: Riikka Pulkkinen ja Henni Kitti


Riikka Pulkkinen: Totta
Taisin luvata viime merkinnässä että seuraavaksi kirjoitan tästä kirjasta... jonka luin lokakuussa. Ostin syyskuun alussa Kokkolan kirjaston poistomyynnistä kahdeksan kirjaa, jotka lojuivat pitkään kämpässäni lipaston päällä odottamassa lukuvuoroaan. Lokakuussa päätin ennen nukkumaanmenoa ihan nopeasti vain aloittaa tätä Riikka Pulkkisen teosta, ja sata sivua myöhemmin totesin että ehkä pitää käydä nukkumaan.

Totta kertoo kolmen sukupolven naisten tarinat. On Elsa, hänen tyttärensä Eleonoora, ja tämän tytär Anna. Elsa tekee kuolemaa, ja ennen kuolemaansa hän paljastaa tyttärentyttärelleen tarinan Eevasta, lastenhoitajasta joka asui perheen luona hoitamassa Eleonooraa 60-luvulla. Eleonoora on jo unohtanut hänet. Elsan mies Martti ei. Anna haluaa saada tietää lisää. 

Romaanissa avautuu kolmen sukupolven tarinat salaisuuksineen ja totuuksineen. Riikka Pulkkisen kirjoitustyyli on soljuvaa ja kaunista, ja kirjan maailmaan uppoutui mukaan niin että tuntui kuin unesta heränneeltä kun vihdoin sulki takakannen. 

Tästä innostuneena etsin käsiini lisää kirjailijan teoksia. Luin joululoman aikana hänen muut romaaninsa Vieras, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän sekä Raja. Taisin löytää samalla uuden lempikirjailijan. Olen muutenkin viime aikoina lukenut paljon romaaneja suomenkielisiltä naiskirjailijoilta, ja Riikka Pulkkinen nousee joukosta esiin loistavana. Harvoin kenenkään kirjailijan teokset onnistuvat olemaan toinen toistaan parempia, samalla viehättävällä kirjoitustyylillä kirjoitettuja mutta kuitenkaan kertaakaan lukiessa ei tule sellaista tunnetta, että kirjailija toistaisi itseään.

Vieras on suosikkini. Se kertoo uskonkriisissä New Yorkiin elämäänsä pakenevasta pastorista, Mariasta, joka kantaa mukanaan vääryyden kokeneen pikkutytön päiväkirjaa ja salaisuutta sisimmässään. New Yorkissa hän tutustuu naiseen, jolla on niin ikään salaisuus, ja joka ohjaa Marian tanssin maailmaan. Romaanissa tuntee suurkaupungin ja tanssin levottoman rytmin. Maria muistaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan pohjoisessa pikkukylässä, jossa hän harrastaa balettia ja kokee uskonnollisen herätyksen. 

Nerokkainta romaanissa on sen nimi. Minulla on aina vaikeuksia nimetä tekstejäni, mutta Riikka Pulkkinen on onnistunut antamaan jokaiselle kirjalleen juuri sen nimen joka kuvaa sitä parhaiten. Nimet aukeavat luku luvulta paremmin lukijalle, ja lopulta on sitä mieltä, ettei mikään muu nimi olisi kirjoille käynytkään.

Se Riikka Pulkkisesta. Palaan ehkä Rajaan ja Iiris Lempivaaran levottomaan ja painavaan sydämeen myöhemmin blogissani.

Henni Kitti: Elävän näköiset
Tämän vuoden ensimmäisen kirjan luin tänään. Menin kotipaikkakuntani kirjastoon palauttamaan Riikka Pulkkisen kirjoja, mutta nähdessäni mielenkiintoisen romaanin en voinut olla selailematta vähän alkua. Tarkoitukseni ei ollut lainata enää yhtään kirjaa, enhän voisi ottaa niitä opiskelukaupunkiini Kokkolaan, mutta tämä kirja halusi tulla mukaani siitä huolimatta. Niinpä en tänään ole tehnyt juuri muuta kuin lukenut Henni Kitin esikoisromaania Elävän näköiset. Pidin siitä niin kovasti ettei edes tehnyt tiukkaa saada se luetuksi tämän päivän aikana, vaikka kirjastossa vielä epäillen katsoin sivumäärää ja mietin että ehtisinkö kuitenkaan lukea sitä ennen huomista lähtöä. Ehdin!

Elävän näköiset kertoo monen sukupolven tarinan. Se lähtee pohjoisesta viime vuosisadan puolivälissä ja päättyy nykypäivän Helsinkiin. Lähtötilanne on tämä:

Sisko on katsellut Alfredia jo pitkään. Perunanlaitossa, yhteisinä saunailtoina ja myymäläautossa. Sisko tuijottaa aivan kuin Alfred olisi joku muu kuin on. Yhtenä iltapäivänä Alfred sitten ymmärtää mitä Sisko katselee ja menee pihojen rajan yli hänen luokseen. Sisko vie hevostalliin, siellä hän rakastelee Alfredia. Ruunan suuret silmät katselevat heitä.
Myöhemmin Siskolle ja hänen miehelleen syntyy poika, Sakari. Naapuritaloon Alfredille ja Eevalle syntyy samoihin aikoihin tyttö, Aleksandra. Lapset varttuvat yhdessä tietämättä, että heillä on sama isä.

Aleksandra keräilee kaikenlaisia pikkuesineitä, luita ja kiviä. Lukioikäisenä hän on Helsingissä kesätöissä luonnontieteellisen museon siivoajana ja tarkkailee siellä kuinka eläimiä täytetään. Lukion jälkeen hän muuttaa Helsinkiin ja opiskelee siellä eläintentäyttäjäksi. Sakari taas jättää lukion kesken ja menee kaivoksille töihin. Hän menee naimisiin ruotsalaisen Fridan kanssa ja he saavat pojan, Alfredin. Kun Alfredin vanhemmat kuolevat onnettomuudessa poika varttuu isovanhempiensa talossa. Aleksandra hoitaa poikaa aina kesäisin käydessään vanhempiensa luona, ja heistä tulee hyvät ystävät. Hänkin saa myöhemmin pojan, Santerin.

Onko toinen ihminen sittenkin ihmeellisintä mitä on? Mutta Santerikin on ihminen, kyllä hän tietää, millaisia ne ovat, paljon itsestään selvempiä ovat toiset ihmiset kuin koirat tai kvanttimekaniikka. 
Tätä kirjaa lukiessa tuntui kuin yhtäkkiä tietäisin paljon enemmän eläinten täyttämisestä, tähtitieteestä - ja ihmisistä. Kirjan lopussa en olisi halunnut, että se loppuu niin pian. Ihan kuin olisin ystävystynyt henkilöiden kanssa ja sitten he vain päättivät jättää minut oman onneni nojaan. Kuinka töykeää! Kirjailija veti minut henkilöiden elämään mukaan niin etten olisi aivan vielä halunnut palata todellisuuteen. Niin hyvät kirjailijat tekevät, ja se juuri kirjoissa on parasta, siis hyvissä kirjoissa. ;)

En tehnyt uuden vuoden lupauksia. Enkä blogilupauksia. Eli nähdään sitten kun nähdään, ehkä tässä välissä luen lisää suomalaisten naiskirjailijoiden teoksia - tai sitten jotain ihan muuta. Tai en lue ollenkaan. Joka tapauksessa toivotan kaikille hyvää alkavaa vuotta täynnä lukuelämyksiä!