Yann Martel: Piin elämä

Muutoin opas tarjosi kiehtovassa muodossa tietoa siitä, miten ihminen välttyy muuttumasta säilykkeeksi suolaliemessä. Kirjasessa kuitenkin sivuutettiin kokonaan eräs tärkeä aihe: alfa-oomega-suhteen rakentaminen pelastuveneessä olevien suurpetojen kanssa. 

Piin elämä on kiehtova kirja. Siinä on kolme osaa: ensimmäisessä kerrotaan Pii Patel -nimisen pojan elämästä kotonaan Intiassa. Ollessaan kuusitoistavuotias Pii muuttaa perheensä kanssa Kanadaan, mutta matkalla rahtilaiva, jolla he matkustavat, uppoaa. Tästä alkaa toinen osa, jossa Pii jää yksin pelastusveneeseen tiikerin kanssa. (Piin isä omisti Intiassa eläintarhan, ja he kuljettivat laivassa eläimiä, jotka oli tarkoitus myydä toisiin eläintarhoihin.) Kolmannessa osassa Pii on meksikolaisessa sairaalassa.

Lukiessani ajattelin, että "tästä on pakko kirjoittaa blogiin", mutta päästyäni loppuun asti, ymmärsin, ettei ole paljoa, mistä voisin kertoa. Tämä kirja pitää lukea itse, että sen hienouden ymmärtää. Kirjan sisältämä tarina on lukemisen ja ajattelemisen arvoinen.

Tarinassa on poika, bengalintiikeri ja pelastusvene keskellä avomerta. Kun olin lukenut tarinan loppuun, olin ällistynyt. Ja olen vieläkin.

29.12. luin parhaan kirjan, jonka olen tänä vuonna lukenut. Ja olen lukenut tänä vuonna aika monta hyvää kirjaa. (Niistä lisää myöhemmin.)

Lukekaa tämä kirja. Menkää jo lukemaan, heti! Minä käsken.

Meriä oli monta. Meri ärjyi kuin tiikeri. Meri kuiskaili korvaan kuin salaisuuksia kertova ystävä. Meri kilisytti kolikoita taskussaan. Meri jylisi kuin maanvyörymä. Meri suhisi kuin hiekkapaperi puuta vasten. Meri kuulosti siltä kuin joku oksentaisi. Meri oli kuolemanhiljainen.

Lainauksia

"Minä olen jo alkanut ajatella Karachia paikkana, jolle täytyy sanoa hyvästit. Joka päivä sanon hyvästit jollekin osalle kaupunkia, ja kun sitten parin päivän päästä näen sen uudestaan olen hurjan helpottunut, mutta toisaalta en, koska sitten minun pitää sanoa hyvästit uudestaan. Siltä varmaan tuntuu, kun kuolee."

- Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä

Tässä kirjassa on uskomattoman kaunista kieltä. Olen aikaisemmin lukenut Kamila Shamsielta yhden kirjan, Poltetut varjot, ja tutun kirjailijan takia Kartanpiirtäjäkin tarttui mukaani kirjastosta. Pidin siitä yhtä paljon, tai ehkä vähän enemmän, kuin Poltetuista varjoista. Tämä kirja sai ajattelemaan, sai itkemään ja nauramaan päähenkilön mukana. Innostuin kirjoittamaan ylös lempikohtiani samalla kun luin kirjaa. Yleensä en viitsi, vaikka pitäisinkin jostain kirjasta, koska jos todella pidän jostain kirjasta, en halua keskeyttää sitä minkään takia. Tästä kirjasta otin ylös kuitenkin kymmeniä kohtia, mutta niitä kaikkia en viitsi tähän laittaa. Lukekaa itse, niin löydätte omat lempikohtanne!


Ei sillä väliä, mitä kauheita asioita tapahtui, kunhan vain maailmassa oli kissoja.

- L. M. Montgomery: Pat - Vanhan kartanon valtiatar

Tämä taas oli ainoa lainaus, jonka otin ylös tästä romaanista tai sitä edeltävästä kirjasta Vanhan kartanon Pat, jotka olen lukenut tässä parin päivän aikana. Lainaus on yksi monista syistä, joiden takia haluaisin olla Lucy Maud Montgomeryn ystävä. Harmi vain, että hän kuoli jo vuonna 1942, joten minulla ei ole hirveästi toivoa kirjailijan kanssa ystävystymisestä... Hänen romaaninsa sen sijaan ovat olleet ystäviäni niin kauan kuin jaksan muistaa.

Vanhan kartanon Patia ja sen jatko-osaa en ole aikaisemmin lukenut, vaikka ne ovatkin lempikirjailijani teoksia, sillä ne on suomennettu vasta hiljattain, enkä englanninkielisiä versioita ole löytynyt mistään. Valitsin Vanhan kartanon Patin iltasadukseni ("Luen vain pari lukua alusta...") sunnuntaina. Alussa olin epäilevä mutta sitten, ennen kuin ehdin huomatakaan, olin jo niin syventynyt kirjan hahmojen elämään, että valvoin kolmeen asti yöllä lukeakseni kirjan loppuun.

"Vain pari lukua alusta" -taktiikka iltaisin ei ole kyllä koskaan onnistunut minun kohdallani. Pienenä kun minulle luettiin iltasatuja, kärtin ensin lukijalta "Vielä yksi luku!" ja kun minut oli peitelty ja valot olivat sammuksissa, odotin, kunnes kukaan ei ollut enää vahtimassa, ja sitten salaa luin kirjaa eteenpäin. En kuitenkaan kehdannut koskaan sanoa, että olin lukenut iltasatukirjaa eteenpäin salaa, joten seuraavana iltana jouduin kuuntelemaan samat luvut uudestaan.

Tänään väsyneenä ja flunssaisena avasin aamupäivällä Vanhan kartanon Patin jatko-osan Vanhan kartanon valtiatar, ja senkin kanssa kävi niin, että tuskin pysähdyin välissä syömään, kun kirja vei niin mukanaan. Kissojen ja perheen elämää, Prinssi Edwardin saaren luonnon kuvailemista sekä päähenkilön iloja ja suruja. Juuri sitä, mitä voi Montgomerylta odottaakin. Vaikka joitakin aiheita kirjailija on kierrättänyt edellisistä romaaneistaan (Pat-kirjoja kirjoittaessaan Montgomery oli jo kuusikymppinen), se ei haittaa, sillä hahmot ovat omia persooniaan.

Ehkä olen vanhanaikainen, kun pidän Montgomeryn kirjoista niin paljon. Tulen niistä aina hyvälle tuulelle.

Parasta lääkettä flunssaan on se, kun istuu kynttilöiden ääressä kääriytyneenä lämpimiin vaatteisiin, avaa hyvän kirjan ja sulkee sen vasta kun on lukenut viimeisen lauseen. Ulkona on kylmää, pimeää ja talvista, mutta hyvät kirjat lämmittävät.

(Villasukat ja kynttilät myös. Ja okei, ehkä ne lämpöpatterit tuottavat eniten lämpöä, mutta eihän kirjablogissa voi puhua lämpöpattereista!)