torstai 16. elokuuta 2012

Matkalla luettua

Päivitystahtini tähän blogiin on niin hurja, että epäilen, pysyykö kukaan lukijoista edes mukana, hehheh...

Kesäloman aikana olen lukenut kymmenen kirjaa.Viime viikon reissussa luin niistä kymmenestä kirjasta neljä, vaikka mukaani otin vain yhden. Kyseisen kirjan luin jo Helsingissä veljeni luona viikonlopun aikana, vaikka kirjan piti kestää koko viikon. Kirja oli Annie Proulxin Laivauutisia. Minun on pitänyt lukea se jo pitkään, ja nyt sitten lainasin sen kirjastosta ennen matkaani.

Laivauutisten päähenkilö on todella sympaattinen. Hienointa kirjassa on seurata päähenkilö Quaylen kasvua epävarmasta ja ujosta miehestä sellaiseksi, joka uskaltaa olla oma itsensä. Elämän vastoinkäymisten ja karun ympäristön kuvailu on välillä sydämestä riipaisevaa ja rakastuin kirjassa juurikin Proulxin kuvailuun. Lempikohtani kirjassa olivatkin luontokuvaukset, melkein tunsi meren tuoksun nenässään!

"Näillä vesillä, ajatteli Quoyle, kummitteli kadonneita laivoja, kalastajia ja tutkimusmatkailijoita, jotka oli imaistu meren onkaloihin, mustiin kuin koiran nielu. Huutavina suolakeiton uumeniin. Ryskyvässä tuulessa viikinkejä, jotka sumussa ohjasivat heijastavien kvartsikivien valossa. Inuiteja nahkaveneissä: he hengittivät hengittämistään, imivät rytmikkäästi sisäänsä hyytävää ilmaa jäätyneet melat pisaroiden, räiskeet hyhmäisinä, kiiltävä selkä nousee, töytäys, vene repeytyy, kieppuu syvyyteen. Jäätiköistä lohjenneita tuhatvuotisia vuoria, kaameita, hiljaisia, vain aallot raukeavat niiden kupeisiin, petollinen rannan ääni siellä missä rantaa ei ole. Sumutorvia, tukahtuneita pyssynlaukauksia rannalta. Jää hitsaa meren maahan. Merisavua. Jäätasankojen vesikuopat kuvastuvat täplinä pilviin. Jään hehku tekee tyhjäksi ulottuvuudet, etäisyydet, alistaa aistit kangastuksille ja harhakuville. Harvinainen paikka."
Laivauutisia, s. 167

Nyt on kyllä mekko just sävy sävyyn kirjankannen kanssa!




Koska olin harmittavasti lukenut Laivauutisia jo ennen kun astuin lentokoneeseen, minun täytyi käydä ostamassa Akateemisesta kirjakaupasta lisää lukemista. Voi harmi, kirjojen ostaminen kun on aina niin ikävää. :D Kirjakaupassa kestikin varmaan tunti, sillä halusin valita matkaseurani huolella... Lopulta päädyin kirjaan nimeltä Ajattelen sinua kuolemaasi saakka, kirjoittanut Marianne Cedervall.

Kirja osottautui oikein hyväksi valinnaksi, vähän liiankin hyväksi. Sen piti kestää koko viikon ajan mutta luin sen jo lentokoneessa loppuun. Juoni oli niin mukaansatempaava, etten voinut muutakaan!

Nimi kertookin jo aika paljon. Kirja kertoo siitä, kuinka eräs nainen tahtoo kostaa kokemansa vääryydet miehille jotka huijasivat häntä bisnesasioissa ja aiheuttivat monen vuoden kärsimykset. Päähenkilö Mirjamin ystävä Hervor suostuttelee häntä kokeilemaan erikoista keinoa: Mirjam päättää ajatella miehet kuolleiksi. Mirjam ja Hervor asuvat kesän vanhassa kappelissa gotlantilaisessa kylässä, ja kuinka ollakaan, kylässä asuvat kolme bisnesmiestä kuolevat yksi kerrallaan näennäisesti luonnollisiin syihin. Lukijan pohdittavaksi jää, aiheuttivatko Mirjamin ajatukset todella kuolemat, oliko kaikki vain sattumaa vai oliko poppakeinoja tietävän Hervorin kasvisuutteilla jotakin tekemistä asian kanssa...

Kirja oli kepeän kesäinen ja ihastuttava. Huumoria riitti ja lopuksi jäi hymy huulille. Tästä kirjasta minulla ei valitettavasti ole kuvaa, koska lainasin sen siskolleni ja tällä hetkellä kirja majailee siis Ankarassa, Turkissa.

Viisi päivää selvisin jotenkuten ilman lukemista, olihan Turkissa paljon kaikenlaista nähtävää. Viikonlopuksi lähdimme kuitenkin Antalyaan ja lainasin siskoni kirjahyllystä sinne rantalukemista, kirjan, jonka olin pari vuotta aiemmin antanut siskolle joululahjaksi. Olin lukenut sen jo kerran aikaisemmin, joten tiesin jo valmiiksi, että kirja oli hyvä. Rantalukemiseni oli Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus, yksi lempikirjoistani. Koska ensimmäisestä lukukerrasta oli jo aikaa, pystyin uppoamaan tarinaan melkein samalla innostuksella kuin aiemminkin. Kirja jäi rantaloman jälkeen Ankaraan, joten en voi lainata siitä hurmaavia pätkiä, jotka saisivat teidät vakuuttuneiksi siitä, että se todellakin on lempikirja-tittelin arvoinen. Voin kuitenkin kertoa, että tämä kirja on kaikille kirjoista ja tarinoista rakastaville todellinen aarre. Kertomus on niin huimaavan kauniilla tavalla kerrottu, että kirjaa ei kovin helposti saa laskettua käsistään. Kirjan päähenkilö on nainen, joka on kirjoittanut jo kuolleiden ihmisten elämäkertoja, mutta tällä kertaa saakin tehtäväkseen kirjoittaa elävän kirjailijan, Vida Winterin, elämäntarinan muistiin. Maailmankuulu kirjailija on koko ikänsä sepittänyt haastattelijoille jos jonkinlaisia satuja elämästään, mutta nyt vanhana ja väsyneenä hän haluaa vihdoinkin kertoa totuuden. Ja millainen totuus se onkaan!

Tämän kirjan luettuani olikin jo aika lähteä kotiin. Lentokoneessa lähinnä nuokuin ja katselin maisemia, mutta junamatkaa varten minun oli ihan pakko käydä vielä kerran kirjakaupassa. Sieltä ostin Chris Cleaven kirjoittaman kirjan nimeltä Little Been tarina. Pakolaistytön elämästä kertova kirja vaikutti minuun todella vahvasti, ja kappas vaan, tällä kertaa en päätynyt nauramaan ääneen kirjalle junassa, vaan sen sijaan itkin. Onneksi junassa oli melko tyhjää, joten en vetänyt puoleeni kummastelevia katseita. Jos sellaisia olisi tullut, olisin vain voinut lukea viimeiset parikymmentä sivua ihmettelijöille ääneen, ja kyllä hekin olisivat itkeneet. Päähenkilö oli niin aito että melkein näin hänet edessäni.

Tämän blogimerkinnän opetus on ehkä se, että koskaan ei voi ottaa liikaa kirjoja matkalle mukaan, ja mieluiten ne kannattaa lainata kirjastosta. Sillä tavoin matkakassa ei hupene kirjakauppaan. ;)

Loppuun vielä kuva joka ei liity millään tavalla lukemiseen, onpahan vain kaunis auringonlasku. Hauskaa syksyä!

1 kommentti:

  1. Ooo! Päätin ensi töikseni käydä huomenna etsimässä kirjastosta muutaman noista kirjoista, ainakin tuo Little Been tarina ja Kolmastoista kertomus (joka on joskus sattunut käteeni, koska muistan sen kannen, miksiköhän en kuitenkaan ole lukenut sitä...)

    Huomasin, kun olin Italiassa kymmenen päivää saman jutun, ettei liikaa kirjoja voi olla mukana. Nappasin kotoa mukaan 400 sivuisen eepoksen ja ajattelin sen kestävän helposti ainakin puolet matkasta. Kolmannen päivän yönä olin päässyt kirjan loppuun. Olin onneksi ostanut pokkarin lentokentältä, jonka ajattelin kestävän hitusen kauemmin. Oli niin koukuttava, että luin sen samana yönä loppuun asti... Seuraavaksi kävin käsiksi siskoni kirjoihin, joita oli kaksi kappaletta. Molemmat luin seitsemänteen päivään mennessä. Sitten aloitin uudestaan tuon ensimmäisen kirjani ja juurikin sopivasti lopetin sen yhdeksännen päivän iltana, juuri ennen kotiinlähtöä. :D Eli tosiaan, been there, done that.

    Totesin tätä lukiessani kuinka huiman paljon enemmän tykkään lukea tuttujen ihmisten blogikirjoituksia (siis nyt puhun nimenomaan kirjablogeista) kuin tuntemattomien. Osaa jotenkin helpommin aavistaa, että onko kirja sellainen jonka voisi itsekin lukea! Lie mistä johtunee. =)

    VastaaPoista